427. - 431. päivä.

Kesätauon jälkeen mentiin suoraan asiaan. Loppukurssi käsittää kaksi opintojaksoa. Näistä ensimmäinen on kriisit ja kriisistrategiat, joka kestää kolme viikkoa, ja jälkimmäinen on kaksi viikkoa kestävä YK-opintojakso ja -harjoitus. Kurssin viimeinen viikko on varattu järjestelyjä varten. Kurssia on siis kesätauon jälkeen jäljellä kuusi viikkoa. Olen sitä mieltä että tämä aika olisi helpostikin voitu säästää rytmittämällä kurssi järkevämmin. Nyt näin ei kuitenkaan ole ja siihen on sopeuduttava.
Maanantaiaamuna opintojakson kriisit ja kriisistrategiat avausluennon piti tohtori S.J. Koko aamupäivän kestävä luento käsitteli kriisin käsitettä ja kriisistrategioita (mm. konfliktien ehkäisemistä, jälkihoitoa, velvollisuudesta suojella eli responsibility to protect eli R2P) yleisellä tasolla. Johdantoluennon jälkeen kurssi jakautuu seminaariryhmiin, jossa käsitellään aihetta eri näkökulmista. Kriisin määritelmiä on erilaisia, mutta niille keskeinen yhteinen piirre on muutos ja epätietoisuus tulevasta. Sotilaallisesta näkökulmasta kriisit liittyvät läheisesti konflikteihin. Nämä taas voidaan jakaa intensiteettinsä mukaan viiteen eri asteeseen: kiista, väkivallaton konflikti (uhkaus), väkivaltainen konflikti, rajoitettu sota ja sota. Toisen näkökulman mukaan kyse on siitä, pidetäänkö tietyssä tilanteessa yhteistyötä vai kilpailua parempana vaihtoehtona. Aste-eroja tässä arvioinnissa voidaan tarkastella eskalaationa. Erityiskymyksenä tarkasteltiin väkivallalla uhkaamista: uhkaamisen on oltava uskottavaa ja uskottavuuden säilyttäminen vaatii väkivallan käyttöä ajoittain. Siksi uhkaaminen on riskialtis malli.
Seuraavaksi luennoitsija siirtyi käsittelemään kriisien, konfliktien ja väkivallan ehkäisemistä. Mielenkiintoinen kysymys on tulisiko näitä ylipäänsä pyrkiä ehkäisemään vai ovatko ne peräti hyödyllisiä ja luonnollinen osa ihmisten välistä kanssakäymistä? Kriisien ja konfliktien ennaltaehkäisyssä tulsi tarkastella neljää eri ulottuvuutta: rakenteita ja kulttuuria, toimijoita ja prosesseja, asevoimia sekä erityisiä kohteita. Ennaltaehkäisyllä on paljon hyviä vaikutuksia, mutta puuttumiskynnyksen ja -ajankohdan määrittely on vaikeaa: missä kohden tulisi puuttua kehittyvään konfliktiin ja millä keinoin? Eräs opiskelijatoverini kommentoi, kuinka kriisin käsite on muuttunut valtavasti esim. kylmän sodan ajoista ja jo tämän luennon aikana. Tähän luennoitsija reagoi innostuneesti ja teorisoi, että Euroopassa vallinnut järjestys ei palvellutkaan rauhaa, vaan valtaa, ja että Ukrainan sota - riippumatta siitä että se soti kansainvälisiä sopimuksia vastaan - rikkoi tämän järjestyksen. Vastakkainasettelun asemesta Venäjän kanssa tulisi siis tehdä yhteistyötä. Luennoitsija saattaa olla konfliktintuntemuksen asiantuntija, mutta venäläistä ajattelua hän ei selvästikään tunne.
Saksassa on kattava infrastruktuuri ja järjestökenttä rauhan ylläpitämiseksi ja konfliktien ratkaisemiseksi (järjestöjä ovat mm. ZIF ZFD, FriEnt, zivik). KUitenkin rauhan viimeinen lukko eli Bundeswehr on melko pieni ja ruosteessa, kuten olemme saaneet viime aikoina tiedotusvälineistä lukea.
Seuraavaksi siirryttiin käsittelemään konfliktien jälkihoitoa kriisistrategiana. Keinovalikoimaan kuuluu esim. sovittelu, menneisyyden käsittely, totuuskomissiot, oikeusistuimet, poliittinen uudelleenjärjestely. Kansallisvaltio on rakenne, jonka voittokulku maailmassa alkoi Westfalenin rauhasta. Se on kestänyt valistuksen ja monet muut kriitiset tarkastelut, mutta sen leviäminen maailman joka kolkkaan on kolonialismin tulosta. Kansallisvaltion menestyksekäs ylläpito edellyttää kuitenkin tiettyä sivistystasoa, esim. yleistä lukutaitoa, eikä se hallintomallina välttämättä sopi kaikkiin maailman kriisipesäkkeisiin, demokratiasta puhumattakaan. Vaihtoehtoisten poliittisten rakenteiden hyväksyminen edellyttäisi kuitenkin valmiutta hyväksyä tietty määrä poliittista väkivaltaa, ja tähän länsimaiset yhteiskunnat harvoin ovat valmiita.
Siviirauhanvälittäjien perussääntöjä ovat: Respect conflict ownership, Do no harm, Be modest, ja Make yourself superfluous. Nämä vaikuttaisivat olevan jotakuinkin sopivia myös sotilaille, esim. YK-kriisinhallintaoperaatioissa.
Johdantoluennon perusteella vaikuttaisi siltä, että tämä opintojakso jatkaa koko kurssin jatkunutta linjaa, jossa saksalaisista yleisesikuntaupseereista koulutetaan turvallisuuspolittisen ja strategisen tason asiantuntijoita. Ero suomalaiseen YE-koulutukseen on siinä, että Suomessa koulutus on voimakkaamminin sidottu asevoimien käyttöön ja upseereista koulutetaan sotilaallisten keinojen ja välineiden suunnittelijoita.
Tiistai oli matkapäivä Bundessprachenamtille Hürthiin, jossa minun ja brittiläisen kollegan oli määrä osallistua saksan kielikokeeseen. Tämän Nato-standardin mukaisen kielikokeen järjestäminen kansainvälisille opiskelijoille oli pitkän ja vaikean hallinnollisen väännön tulos, mutta lopulta se saatiin aikaiseksi. Sikäli oli yllättävää, että lopulta vain kaksi kahdeksastatoista kansainvälisestä opiskelijasta oli halukas tai kykenevä osallistumaan kielikokeeseen. Itse pidän koetta lähinnä oppimistapahtumana, sillä Suomi ei ole Naton jäsen eikä Puolustusvoimissa ole toistaiseksi vaadittu Nato-yhteensopivia osoituksia kielitaidosta (tämä on tosin muuttumassa ja kadetit suorittavat SLP:n englannissa). Ei saksan SLP:stä kuitenkaan varmasti mitään haittaa ole jos jossain vaiheessa päätän pyrkiä kansainvälisen esikuntaan palvelemaan.Junamatka Hürthiin kesti liittymämatkoineen yli viisi tuntia.
Keskiviikko oli rankka kielikoepäivä. Koesuoritukset alkoivat heti kahdeksalta luetun ymmärtämisen kokeella, joka kesti tunnin. Koe oli paljon vaikeampi kuin odotin ja jouduin keskittymään tarkasti. Puolen tunnin tauon jälkeen seurasi tunnin kestänyt kuullun ymmärtämisen koe. Tämä osuus oli puolestaan ehkä vähän helpompi kuin odotin. Tauon jälkeen jatkettiin kirjoittamisen kokeella. Tiesin tämän olevan heikko lajini, mutta sain kuitenkin 60 minuutissa laitettua paperille jotain tyydyttävää. Lounastauolla ehdin käymään tervetimässä sotilastulkkiosaston osastopäälliköä. Viimeisenä osasuorituksena oli suullinen ilmaisu. Pakasta sai nostaa kaksi aihetta sattumanvaraisesti, joista piti valita toinen. Puhe-esityksen valmisteluun oli varattu 20 minuuttia, minkä jälkeen piti puhua n. 5 minuutin ajan ja keskustella n. toiset 5 minuuttia. Saimme tulokset n. tunnin odottelun jälkeen ja ilokseni sain SLP:ksi 4442. Tämä tarkoittaa, että Standardised Language Profile saksan kielessä on parhaalla tasolla kaikissa muissa ulottuvuuksissa paitsi kirjoittamisessa. Ei voi kuin olla tyytyväinen. Brittiläinen kollegani jäi tekstin ymmärtämisessä yhtä tasoa alemmaksi. Ehdimme paluumatkalle suunniteltua aikaisempaan junaan ja tulin kotiin juuri ennen iltayhdeksää.
Torstaina oli aamupäivällä liikuntaa. En viitsinyt osallistua lentopallopeliin vaan menin kuntosalille, kuten muutama muukin. Liikunnan jälkeen luentosarja kriisistrategioista jatkui kolmessa eri luokassa samaan tapaan kuin se oli edennyt tiistaina ja keskiviikkona. Harmittaa, että nämä luennot jäivät minulta väliin, sillä ne olivat kuulemma olleet varsin mielenkiintoisia. Valitsin kolmesta vaihtoehdosta luennon, joka kertoi DDR:n historiasta. Luennoitsijana toimi koulun historianopettajan sijainen tohtori D.B. Hän aloitti pahoittelemalla, että luentosarjan teemana on kriisit ja kriisistrategiat, sillä DDR:n historiankirjoitusta leimaa liika negatiivisuus. DDR:n historiasta puhuttaessa korostuu sen pimeät puolet kuten muuri, turvallisuuskoneiston rikokset sekä rajalla kuolleet. Luennoitsijan mukaan Saksan nuorison tiedot DDR:stä ovat hyvin heikot verrattuna siihen, mitä heille opetetaan kansallissosialistisesta Saksasta. Tavallisesta elämästä DDR:ssä (eikä liiemmin kolmannessa valtakunnassa) ei kerrota. DDR:ssä oli mahdollista poliittista uskollisuutta vastaan työskennellä, asua ja elää perhe-elämää varsin turvallisesti ja tasa-arvoisesti, jopa suuremmassa määrin kuin lännessä. Luentosarjan teemana on kuitenkin kriisit, joten tälläkin luennolla keskitytään valitettavasti DDR:n kielteisiin ilmiöihin.
Itä-Saksan ensimmäinen suuri kriisi oli kansannousu 1953. Siihen johtaneista syistä tärkeimmät olivat taloudellisia, erityisesti ruokahuollossa oli suuria ongelmia. Samaan aikaan DDR:n kansalaiset saattoivat seurata, kuinka Länsi-Saksan talousihme alkoi vaikuttaa naapurissa juuri samaan aikaan. Samaan aikaan ajoittuu myös DDR:n siirtyminen yhä voimakkaammin diktatuuriin (tai autoritääriseen hallintoon, tästä luonnehdinnasta ei olla päästy yksimielisyyteen). Kansalaiset, erityisesti nuoriso, käyttivät erilaisia univormuja, jopa enemmän kuin kansallissosialismin aikana. Tyytymättömyyden ilmaisut alkoivat vuotta ennen kansannousua. Hallitus yritti korjata tilannetta tekemällä uudistuksia. Suurista uudistuksista ilmoitettiin vielä kolme päivää ennen väkivaltaisuuksia, mutta siinä vaiheessa kansa oli jo menettänyt kaiken luottamuksen hallitukseen. Varsinaiset väkivaltaisuudet alkoivat kesäkuun 17. päivänä 1953 ja jatkuivat n. kuukauden. Vastarinta tukahdutettiin Neuvostoliiton tuella. Kuolleita kansannousussa oli eri lähteiden mukaan joitain kymmeniä tai satoja. Kansannousu tuli läntisille tiedusteluorganisaatioille yllätyksenä ei ole olemassa todisteita siitä, että lännellä olisi ollut osuutta kansannousuun organisoimiseen tai yllyttämiseen. Kyseessä oli mitä ilmeisemmin hallinnon aiheuttamista ongelmista johtunut kansan spontaani vastarinta.
Seuraavalla luennolla siirryttiin käsittelemään muurin rakentamiseen johtanutta kriisiä. Siihen johtaneessa kehityksessä tärkein tekijä oli kasvanut muuttoliike ja erityisesti koulutettujen nuorten, pääasiassa miesten, pako DDR:stä. Lopulta pako oli niin voimakasta, että valtiota uhkasi työvoimpuola ja pako piti pysäyttää. Muuri ei ollut helppo projekti toteuttaa ideologisesti eikä konkreettisesti. Näistä vuoden 1961 tapahtumista alkoi oikeastaan se aikakausi, josta DDR tuli tunnetuksi, eli suljettuna ja jossain määrin pysähtyneenä yhteiskuntana. Luennoitsija korosti kuitenkin mielestäni virkistävällä tavalla sitä, kuinka elämää DDR:ssä on mahdollista tarkastella myös normaalina ja Länsi-Saksan järjestelmää poikkeuksellisena. Lounaan jälkeen siirryttiin käsittelemään muurin kaatumiseen johtanutta kriisiä. Tässä eräänä merkittävimpänä vaikuttimena mainittiin televisio, josta Itä-Saksan asukkaat pääsivät näkemään millaista rajan toisella puolella on. Toisaalta Itä-Saksassa eräät perhe-edut olivat tuntuvasti parempia kuin Liittotasavallassa.
Aihetta käsiteltiin monelta kannalta: Länsi-Saksan reaktioiden, koulutusjärjestelmän muutosten, musiikin ja taide-elämän, jne. Jossain kohtaa minulle tuli mieleen miten aiheen tarkastelu enää liittyy kriisistrategioihin. Opiskelijatovereista moni tälle luennolle tulleista oli kotoisin uudista liittovaltioista ja heillä oli lapsuudestaan omakohtaista kokemusta Itä-Saksan olosuhteista. Näin ollen luentoa värittivät monet henkilökohtaiset kokemukset ja esimerkit siitä, mitä muurin kaatumisesta seurannut kriisi oli merkinnyt ihmisille. Tapahtumasta on n. 29 vuotta, joten se on varhaisessa keski-iässä olevilla vielä hyvinkin ns. iholla.
Perjantaina kriisistrategioita käsittelevä luentosarja oli ohitse, ja kurssi jakautui viiteen seminaariryhmään. Ryhmiä piti olla alun perin kuusi, mutta yksi jouduttiin perumaan. Itse päädyin ryhmään, jossa käsitellään konfliktinhallintaa yhteiskuntatieteiden näkökulmasta ja menetelmin. Seminaariryhmäni johtajana toimii tohtori A.M., joka on toiminut rauhanneuvottelijana eri puolilla maailmaa. Hän kertoi, että seminaari tulee sisältämään paitsi teoriaa myös paljon käytännön harjoituksia, mm. neuro-lingvististä ohjelmointia, joista on hyötyä neuvottelutilanteissa. Kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta.
Perjantaiaamupäivän päätteeksi koululla oli korkeimman tason vierailu, kun Naton Napolin esikunnan komentaja amiraali J.G.F III. Hänen esityksensä oli erittäin informatiivinen ja viihdyttävä, kuten amerikkalaisilla on tapana. Erityisesti panin merkille hänen tapansa liittää melkein jokaisen asian yhteyteen pieni tarina. Tämä venytti esityksen pitkäksi, mutta toisaalta sai sen jäämään paremmin mieleen. Olen lukenut jostain tästä ns. narratiivisesta johtamisesta, että parhaat johtajat ovat usein samalla hyviä tarinankertojia.
Kokonaisuutena viikon luentosarja olisi varmasti ollut hyvinkin antoisa, mutta olin siltä poissa kaksi päivää kielikokeen takia. Toisaalta sekään ei ollut ollenkaan turha reissu, sillä kokeet ovat usein parhaita oppimistilaisuuksia.

418. - 422. päivä

Tämä on kielikoeviikko. Koko viikko on siis pyhitetty yksinomaa kielikokeille sekä niihin valmistautumiselle. Tietenkin ohjelmaa sotkemaan on määrätty myös palautekeskusteluja sekä yksittäisille kurssilaisille että kokonaisille luokille. Nämä tilaisuudet on kuulemma aikataulutettu kielikokeista vastaavia sen suuremmin konsultoimatta, joten he joutuvat jälleen kerran venymään ja järjestemään ylimääräisiä kokeita yksittäisille henkilöille. Viikon aikana järjestetään siis kirjoittamisen, kuullun ymmärtämisen ja luetun ymmärtämisen osakokeet koko kurssille kaikissa opiskeltavissa kielissä (eli englannissa ja ranskassa). Suullisen ilmaisun koetta on järjestetty n. kuukauden ajan erillisen ilmoittautumisjärjestelyn mukaan.
Täysin opitimoidulla aikataululla kielikokeet ja niihin liittyvät harjoittelut olisi minun arvioni mukaan saatu järjestettyä kolmessa työpäivässä. Nyt niihin käytetään koko kurssista n. kaksi viikkoa. Kieltenopettajat vetoavat henkilöstö- ja tilaresurssien niukkuuteen, mutta minusta kyse on pikemminkin koordinoinnin ja johtamisen puutteista. No, joka tapauksessa tyhjäkäyntiä syntyy merkittävissä määrin.
Tämä viikkon on sikäli poikkeuksellinen, että se sisältää koko kurssin ainoan arvosteltavan kokeen.
Maanantain aamupäivän aikana minun englannin koeryhmässäni harjoiteltiin kertaalleen läpi kuullun ja luetun ymmärtämisen kokeet sekä palautettiin edellisellä kerralla kirjoitetut esseet. Lisäksi kerättiin palautetta kielten opetuksen järjestelyistä, sillä kielten opetus käsittääkseni päättyy tähän koeviikkoon. Kielten opetus on ollut määrällisesti erinomaisen runsasta, mutta mielestäni sen laadussa on parantamisen varaa. Eniten kehitettävää on kuitenkin siinä, että opiskelijat osallistuisivat heille tarjoittuun kieltenopetukseen, eivätkä vetoaisi mitä erilaisimpiin syihin jäädessään pois opetuksesta. Annoimme kuitenkin opettajalle kannustavaa ja kehittävää palautetta: Kieltenopetuksen aluksi opiskelijoiden lähtötason voisi mitata ja tarpeeksi edistyneet voisi vapauttaa tämän kielen opetuksesta. Kansainvälisille opiskelijoille voisi tarjota saksanopetusta. Tunneilla voisi katsoa vähemmän videoita ja vaikkapa teettää tietokoneavusteisia kielioppiharjoituksia. Iltapäivä oli meidän koeryhmällemme vapaata.
Tiistai alkoi kirjoittamisen kokeella. Kokeen jälkeen harjoiteltiin kertaalleen läpi kuullun ja luetun ymmärtämisen kokeet, ties kuinka monetta kertaa. Suurimpana haasteena näissä kokeissa on edelleen se, että kysymykset ovat saksaksi. Saksankielisten kysymysten tulkinta on usein paljon vaikeampaa kuin englanninkielisen tekstin tai puheen ymmärtäminen. Onneksi varsinaisessa kokeessa saksaa ei äidinkielenään puhuvat saavat ilmeisesti jonkin verran ylimääräistä aikaa kysymysten lukemiseen.
Keskiviikko ja torstai olivat meidän koeryhmällemme vapaata. Keskiviikkona oli kielikoeviikon ulkopuolisena ohjelmana koulun kurssien johtajan, amiraali K.S.:n määräaikainen keskustelu- ja palautteenkeruutilaisuus omalle luokalleni sekä kahdenkeskinen palautekeskustelu oman kurssini johtajan kanssa. Edellisessä tilaisuudessa ei kuultu mitään uutta, vaan amiraali kertoili tarinoita oman virkauransa varrelta. Mitä palautetta luokkani saikin kerrottua painuu pian unohduksiin, sillä palautekeskusteluista ei pidetä pöytäkirjaa. Koulun strukturoitu palautejärjestelmä ja kehittämissuunnitelma loistavat poissaolollaan. Koulua toki kehitetään ja viedään eteenpäin sen mikä ehditään, mutta mihin tehdyt päätökset perustuvat on jäänyt minulta huomaamatta. Jos arvata pitäisi sanoisin, että tehdyt ratkaisut eivät pohjaudu tutkittuun tietoon.
Palautekeskustelu kurssin johtajan kanssa meni hyvin. Lähinnä kyse oli jäähyväisistä hänen puoleltaan, sillä hän siirtyy uusiin tehtäviin kesätauon aikana. Toki sivusimme henkilöarviointiani, jonka sain luokanvalvojaltani luettavaksi edeltävällä viikolla. Henkilöarvioinneissa on tapana välttää suoria kielteisiä ilmaisuja kuin ruttoa, ja näin oli myös omassa, kolmesivuisessa arvioinnissani. Näin ollen mielenkiintoisempaa kuin se mitä arvioinnissa lukee on usein se, mitä arvioinnissa ei lue. Totuus löytyy ns. rivien välistä.
Perjantaina järjestettiin minun koeryhmälleni kuullun ja luetun ymmärtämisen kokeet. Kumpikin on 60 minuuttia kestävä tiukka rypistys, jossa mitataan englannin kielen kanssa yhtä lailla keskittymiskykyä ja saksan kielen taitoa. Koska vastaukset merkitään rasteilla lomakkeelle, saimme tietää tulokset heti: läpäisin molemmat kokeet hyvällä marginaalilla. Alustavien tulosten perusteella minulla on siis nyt englannin SLP 4444, tosin esseekirjoituksen arvostelu venyy ensi viikkoon.
Lauantaina kävin koululla esittelemässä jääkäreistä kertovaa näyttelyä kymmenelle reserviläiselle Lüneburgista. Nämä eivät päässeet Näyttelyn avajaisiin edeltävällä viikolla ja olivat erikseen toivoneet, että joku ehtisi päästämään heidät rakennukseen viikonloppuna.