69.-73. päivä

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan opintojakso jatkui. Maanantain ensimmäisen luennon aiheena oli Intia ja sen piti tohtori H. W. Luennoitsija aloitti kysymällä mikä on Intialle tärkein politiikan osa-alue sen suhteissa EU:iin? Kysymys oli kompa, sillä oikea vastaus oli "ei mikään". EU:ssa tiedetään Intiasta vähän ja EU ei ole Intialle kovinkaan tärkeä kumppani. Suhteessa Pakistaniin keskiössä on kiista ja sodat Kashmirin alueesta. Intia on Pakistaniin verrattuna sotilaallisesti ylivertainen, mutta molempien maiden ydinaseet ovat tasapainottaneet tätä epäsuhtaa. Yhdysvaltojen runsas tuki Pakistanille on kiristänyt Intian ja USA:n suhteita, joskin suhteet ovat kehittyneet historiallisesti varsin myönteiseen suuntaan. Intian suhteissa Kiinaan korostuu alueellinen ja sotilaallinen kilpailuasetelma, mutta toisaalta maat tekevät paljon mm. kaupallista yhteistyötä. Monet Intian naapurimaista ovat levottomia konfliktialueita tai ns. romahtaneita valtioita (failed states). Intia on Etelä-Aasiassa ehdoton alueellinen suurvalta kaikilla luvuilla mitattuna. Intia on tästä hyvin tietoinen ja haluaa vahvistaa asemaansa kansainvälisesti. Samalla maan sisäiset ongelmat kuten väestönkasvu, köyhyys (epätasainen tulonjako), kastijärjestelmä jne. ovat valtavat.

Aamupäivän toisen luennon aiheena oli Naton uudistukset Walesin ja Varovan kokousten jälkeen. Sen piti prikaatikenraali R. M. z. F. Venäjän politiikka Ukrainassa ja Krimillä aloitti Natossa perustavanlaatuisen ja pitkäkestoisen muutoksen. Naton entiseen eli kylmän sodan jälkeiseen rooliin paluuta ei ole nähtävissä. Naton Rapid Action Plan (RAP) oli vastaus muuttuneeseen tilanteeseen. Se suuntasi Naton konseptia ja resursseja uuden tilanteen edellyttämällä tavalla. Suunnitelman muotoilusta ja sen sisältämistä toimenpiteistä ei oltu yksimielisiä. Saksa painotti Venäjän reilua kohtelua ja dialogin ylläpitämistä Venäjän kanssa, kun taas Itä-Euroopan uudet Nato-maat olisivat halunneet voimakkaampaa reagointia ja joukkojen sijoittamista alueilleen. Turvallisuustilanne kuitenkin muuttui jälleen: Eurooppaan tulvi pakolaisia. Pian esitettiin vaatimuksia, että RAP:ssa sovittujen keinojen tulikin olla sovellettavissa myös Afrikassa. Varsovan kokouksessa päätettiin Walesin kokouksessa päätettyjen keinojen toimeenpanosta sekä tarkennettiin ja täydennettiin niiden yksityiskohtia. Eräs tärkeä toimenpide oli Enhanced Forward Presence, eli neljän välittömästi valmiin taisteluosaston sijoittaminen Baltian maihin. Seuraavaksi luennoitsija siirtyi tarkastelemaan, mitä huippukokousten päätökset merkitsevät Saksalle. Kriisinhallinnan suorituskykyjen rinnalle Saksalle on asetettu mittavia uusia vaatimuksia. Saksan tulisi varustaa vähintään kaksi divisioonaa, mielellään kolme, joilla Baltian maihin, Romaniaan ja Bulgariaan sijoitettujen taisteluosastojen avuksi voitaisiin tulla. Lisäksi tarvitaan runsaasti teknisiä innovaatioita sekä strategisen, operatiivisen ja taktisent tason osaamista, jotka kaikki ovat 25 vuoden kuluessa kuihtuneet. Luennoitsijan mukaan Saksa on poliittisesti sitoutunut toimeenpanemaan nämä liittouman vaatimukset.

Tätäkin luentoa, kuten täällä on tapana, seurasi kuulijoiden kysymykset. Tällä kertaa kysymykset olivat sikäli osuvia, että kenraalin vastaukset niihin vastasivat pitkälle omia mielenkiinnon kohteitani Natoon liittyen. Sain ilokseni huomata, että olemassaolevat käsitykseni Naton merkityksestä Euroopan ja Saksan turvallisuudelle olivat oikeansuuntaisia.

Maanantai-iltapäivällä oli luento, jolle saivat osallistua vain saksalaiset opiskelijat. Sen aiheeksi oli ilmoitettu A2AD, eli "Anti-Access Area Denial", joka on Venäjän "uusi" operatiivinen konsepti erityisesti Itämeren alueella. En oikein jaksa uskoa, että luennolla tulisi esiin minulle kovin paljon uutta asiaa, mutta saksalainen näkökulma aiheeseen olisi ollut kiinnostavaa kuulla. No, näin oli linjattu, ja kaikki ulkomaalaiset saivat vapaata iltapäiväksi. Päätimme ulkomaalaisten opiskelijatovereiden kanssa lähteä lounaalle Blankenesen joulumarkkinoille.

Tiistaina oli everstiluutnantti S:n johtama opetuskeskustelu edeltävän viikon perjantain ja maanantain luennoista. Pidän tästä opetusmenetelmästä, sillä se pakottaa opiskelijat palauttamaan mieleen luennolla esitetyt argumentit ja luomaan niistä perusteltuja synteesejä, eli sanalla sanoen reflektoimaan. Oppimismenetelmä parhaasta päästä, siis.

Tiistain luennon aiheena oli (sotilas-)strategisen ajattelun historialliset ulottuvuudet ja sen piti eversti W. S. Luennoitsija käytti suurimman osan ajasta strategian käsitteen määrittelemiseen. Vaikea käsitehän se on määriteltäväksi, sillä samaan tarkoitukseen käytettiin jo Suomen yleisesikuntaupseerikurssilla lukuisia luentotunteja. Käsitteestä on kirjoitettu varmastikin tuhansia sivuja ja kokonaisia kirjoja. Luennoitsija käytti ilmaisua "3 tonnia kirjallisuutta". En siis mene yhtään tätä syvemmälle termin etymologiaan, historiaan tai erilaisiin käyttötarkoituksiin. Luento kokonaisuutena oli asiantunteva, mutta ei erityisen mieleenpainuva. Luento oli ensimmäinen kolmesta luennosta tällä viikolla, joissa sama luennoitsija käsittelee samaa aihetta. Toivottavasti seuraavien päivien luennoilla hän jalostaa aihetta hieman pidemälle ja ehkäpä otta käytännöllisemmän näkökulman strategian historiaan.
Tiistai-iltapäivä oli varattu kurssin joulujuhlan valmisteluille ja sen viettoon. Juhlaan kuului kakkukahvit, monenlaista ohjelmaa ja päivällinen seisovasta pöydästä.

Keskiviikko alkoi henkilökohtaisella palautekeskustelulla luokanvalvojan kanssa. N. varttitunnin pituisen keskustelun tarkoitus oli kartoittaa opiskelijan tunnelmia kurssista tähän mennessä sekä tämän itsearvio omasta opintomenestyksestään. Keskustelun päätteeksi luokanvalvoja antoi oman suullisen väliarvionsa opiskelijalle. Omalla kohdallani parannettavaa oli liiallisessa itseluottamuksessa sekä liiassa kriittisyydessä tai oikeastaan liian jyrkästi muotoilluissa puheenvuoroissa. Osan palautteesta laitan puutteellisen kielitaidon piikkiin - minulla ei ole taitoa eikä kuulijoilla kärsivällisyyttä odotella, että muotoilen sanottavani monisanaisesti ja diplomaattisesti.
Palautekeskustelun jälkeen seurasi ns. Nachbereitung, eli maanantain luentojen jälkipuinti. Käytännössä tämä on tarkoittanut ohjattua opetuskeskustelua luokkakokoonpanossa, mutta tällä kertaa ohjaava opettaja everstiluutnantti S. oli päättänyt kokeilla erilaista lähestymistapaa. Luokka jaettiin neljään ryhmään, joiden tehtäväksi tuli valmistella neljän maan edustajien puheenvuorot Nato-Venäjä yhteistyöneuvoston kokouksen jälkeistä lehdistötilaisuutta varten. Valmisteluaikaa
annettiin n. 40 minuuttia, minkä jälkeen alkoi n. 30 minuuttia kestänyt lehdistötilaisuus. Opetustapana tämä oli innovatiivinen ja mielekäs. Keskiviikon luento jatkoi strategian historiallisten ulottuvuuksien pohdintaa. Tämä keskimmäinen luento kolmesta tarkasteli Clausewitzin merkitystä ja vaikutusta Ludendorffin, Hindenburgin ja Liddel-Hartin kirjoituksissa. Luento oli melko korkealentoinen, mutta monessa kohden korostettiin, että nämä luennot eivät mahdollista tietämyksen välittämästä tästä monitahoisesta aiheesta, vaan niiden tarkoitus on toimia lähtölaukauksena itseopinoille. Ala ei ole minun henkilökohtaisen mielenkiinnon kohde, mutta hyvä siitä on jotain ymmärtää. Totaalisen sodan ja suurstrategian teorioissa minua häiritsee se, että niissä yritetään teoretisoida ja peräti muotoilla lauseeksi valtioiden, ideologioiden ja asevoiien välisiä suhteita ja sotia. Päivänselvää on, että ilmiöinä nämä ovat aivan liian monimutkaisia kuvattavaksi millään teorioilla tai malleilla, kielestä puhumattakaan. Ajatuksena tällainen yksinkertaistaminen on tietenkin houkuttelevaa, mutta koen sen nykyajasta käsin tarkasteltuna jossain määrin turhauttavana. Historiallisena tarkasteluna se tietenkin toimii ja teoriat tulisikin ymmärtää historiallisessa kontekstissaan, mutta niiden soveltaminen verkostoituneeseen tietoyhteiskuntaan on vähintäänkin ongelmallista. Mitä tilaa sitä saa: nyt strategiasta puhuu historiantutkija. Paljon hyödyllisempää olisi ollut kutsua joku luennoimaan kyberstrategiasta tai vaikkapa twitteristä strategisena välineenä.
Iltapäivän puolella oli liikuntaa sekä ylimääräinen saksantunti. Osallistuin liikuntaan lievästä nuhaisuudesta huolimatta, sillä lajina oli poikkeuksellisesti sähly, eikä ainaiset lihaskuntopiirit.

Torstain ensimmäisen luennon piti olla eversti W.S.:n luento strategian historiasta. Luennoitsija jätti kuitenkin tulematta paikalle eikä ollut ilmoittanut peruutuksesta. Tämä on tietenkin Saksassa suuri synti, mutta enemmänkin ihmetystä aiheutti se, että luennoitsija oli nähty kampusalueella samana aamuna. Hetken odottelun ja selvittelyn jälkeen opintojakson pääopettaja eversti L. päätti, että hän pitää tässä välissä luentosarjan päätösluentonsa, jonka aiheena on strategian tulevaisuudennäkymät. Mitään syytä varsinaisen luennoitsijan poisjäämiselle ei kerrottu. Strategian tulevaisuuden kehitykselle luennoitsija näki kolme rinnakkasta kehityksen linjaa tai megatrendiä: 1) Valtioiden roolin ja etenkin väkivaltamonopolin heikkeneminen, 2) alueellisten vaikuttajien tai suurvaltojen merkityksen kasvu (Kiina, Intia), 3) länsimaiden merkityksen heikkeneminen (pankkikriisi, EU:n kriisi, Kiinan talouskasvu jne.). Mielenkiintoinen oli myös Edward Luttwakin teoria strategian paradoksisesta logiikasta. Tämän mukaan tavallisen logiikan mukaan huonompi vaihtoehto onkin parempi, sillä elävä, ajatteleva vastustaja odottaa sitä vähemmän. Samalla tavalla paradoksaalinen
on ydinaseiden logiikka: ne on suunniteltu sitä varten, ettei niitä koskaan käytettäisi. Luennoitsija esitteli hengästyttävän määrän strategian tutkijoita ja näiden teoksien pääkohtia. Näistä hän oli tiivistänyt eräitä strategiaa koskevia teesejä. Osa näistä oli minulle tutun kuuloisia jo aikaisemmista opinnoista.

Sodan perusluonne on pysyvä. Sen ilmenemismuodot sen sijaan ovat jatkuvassa muutoksessa. Sodan perusluonne on kolmijakoinen: vaisto ja tahto (brutaliteetti), taito ja luovuus (sattuma), järki ja politiikka (ymmärrys). Jokainen sota on kuitenkin erilainen ja ainutlaatuinen - mutta ne noudattavat tiettyjä kaavoja. Näitä kaavoja noudattavat mm. sotien syyt. Sotaan ja strategiaan vaikuttavat aina samat perustekijät. Sotien ainutlaatuisuuden määrittää näiden perustekijöiden vuorovaikutus. Näitä perustekijöitä ovat mm. resurssit, päämäärät, suunnitelmat, jne. Sota on toistuva inhimillisen vuorovaikutuksen muoto, jolla on aina samanlaiset motiivit. Sodan päämäärä on edullisempi rauha. Tällä tarkoitetaan, että sota on vain yksi politiikan väline esim. diplomatian, tiedotuksen ja talouden rinnalla. Jokaisen strategisen suunnitelman päämäärä on, että sen seurauksena olisi mahdollisimman vähän kaduttavaa. Suunnitelmat eivät siis ole täydellisiä eivätkä ne voi tähdätä seuraavaan sotaan.
Kaikesta kävi ilmi, että luennoitsija on huippuälykäs ja luento erinomaisen hyvin valmisteltu. Ainoa kritiikkini kohdistuu luennolla jaetun tiedon määrän ja esityksen tempoon. Se oli kuten todettua hengästyttävä.

Toisen luennon aiheena oli Verkostoitunut toiminta kriisinhallinnassa ja rauhanturvaamisessa ja sen piti tohtori A.W. ZIF:stä (Zentrum für Internationale Friedenseinsätze). Luennoitsija esitteli organisaationsa, mutta jätti kertomasta, mikä ZIF on. Ehkä tämä on alkuasukkaille itsestään selvää, mutta vihkiymättömälle ei esitetystä auennut järjestön tai viraston suhteet muihin toimijoihin. Tämän tiedon puuttuessa oli muu luennoitsijan kertoma melko vaikea asettaa oikeaan asiayhteyteen. Olisi ollut helppoa ottaa verkosta selvää onko ZIF virasto vai järjestö ja kenen alaisuudessa se toimii, mutta koska koululla ei ole verkkoyhteyksiä eikä kännykätkään yleensä toimi rakennuksissa, en voinut tätä selvittää. Näin luennoitsijasta tuli vain puhuva pää, joka kertoi jonkun järjestön verkostoitumisesta muiden toimijoiden kanssa. Oppiminenhan on uuden tiedon yhdistelemistä olemassa olevaan tietoon, mutta nyt tämä jäi aika pitkälle tekemättä. Sen verran sain pääteltyä, että ZIF on jonkinlainen siviilikriisinhallinnan keskus, joka kuitenkin viime vuosina on olosuhteiden pakosta joutunut palkkaamaan paljon henkilöstöä entisistä sotilaista. Tästä johtuen järjestön toimintakulttuuri on muuttunut, mitä luennoitsija piti valitettavana.

Perjantain - ja vuoden viimeisen - luennon aiheena oli "asevoimat turvallisuuspolitiikan välineenä" ja sen piti lippueamiraali J. z. M. Luennon otsikko sisältää väittämän, jota voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Bundeswehrin asema Saksan turvallisuuspolitiikan välineenä onkin vahvistettu uusimmassa doktriinissa (Weissbuch), jota luennoitsija käytti tärkeimpänä lähteenään. Bundeswehr perustettaessa reunaehdot olivat selvät: sitä käytettäisiin vain puolustustarkoituksiin ja ainoastaan liittouman osana. Bundeswehr oli alunperin myöskin tarkoitettu yksinomaa taktisen tason työkaluksi. Kylmän sodan jälkeen Bundeswehrin rooli muuttui, kuten niin monissa muissakin länsimaissa, kriisinhallinnan välineeksi. 1990-luvun alussa esiintyi myös samanlaisia Bundeswehrin olemassaolon kyseenalaistavia pohdintoja kuin 50-luvulla. Jälleenyhdistymistä seurannut asevoimien yhdistyminen oli suuri ponnistus, mutta sitä helpotti samalla tehdyt radikaalit supistukset asevoimissa (ns. peace dividends eli rauhanosingot). Bundeswehrin käytössä riisinhallintaan oli aluksi ongelmia sekä tahdon että osaamisen tasolla, mutta lopulta Bundeswehr sai ja kykeni hoitamaan sille osoitetut tehtävät myös esim. Kosovossa ja Afganistanissa. Nykyään Bundeswehrin tehtävissä turvallisuuspolitiikan osana korostuu globalisaation vaikutukset (esim. terrorismi, ennustamattomuus, kyber) ja toisaalta Saksan kansallisten etujen varmistaminen (maailmankaupan reittien turvaaminen, maahanmuuton kontrollointi). Viime vuosina Naton uudet aloitteet ovat siirtäneet rooia takaisin maanpuolustuksen suuntaan. Puolustuksellisuus ja liittouman toimiminen ovat kuitenkin pysyneet toiminnan kivijalkoina. Uudet uhkat kuten hybridi- ja informaatiosodankäynti ovat osaltaan muuttaneet Bundeswehrin roolia, muutosta johtaa turvallisuuspolitiikka. Toisaalta Saksa lienee vähemmän halukas sitoutumaan poliittisesti sellaiseen, mihin Bundeswehrillä ei ole kykyä. Muutoksen jarruna ovat Saksan ja Bundeswehrin "historialliset vakiot". Ne ovat osaltaan syynä siihen, miksi minä olen tällä kurssilla, eli monikansallisuus. Monikansallisten yksiköiden ongelmana tositilanteessa on kuitenkin se, että eri valtioiden poliittiset motiivit osallistua taisteluun voivat olla poikkeavat, jolloin yksikkö hajoaa eikä sitä voida käyttää lainkaan.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan opintojakso jää nyt joulutauolle ja jatkuu ensi vuoden puolella. Tämän opintojakson poliittinen ulottuvuus ei lakkaa hämmästyttämättä minua. Saksalaiset opiskelijakollegat eivät tunnu näkemän opetuksen poliittista painotusta ongelmana, vaan vaikuttavat olevan siitä vilpittömästi kiinnostuneita. Onhan tietysti sotilaidenkin tärkeää ymmärtää politiikkaa siinä mielessä, missä ja miksi tulevaisuuden sodat käydään, mutta itse olen sitä mieltä, että sotilaiden ei tuli aktiivisesti tehdä politiikkaa. Poikkeuksena tästä ovat tietenkin sotilas- ja turvallisuuspolitiikka ja eräät ulkopolitiikan sektorit. Saksalainen käsitys sotilaiden osallistumisesta politiikkaan näyttäisikin olevan jyrkästi kaksijakoinen: toisaalta sotilaiden oletetaan olevan poliittisesti aktiivisia, mutta he eivät missään nimessä saisi näkyvästi vaikuttaa politiikkaan, varsinkaan sisäpolitiikkaan. Mielestäni tässä on ristiriita, mutta voi olla että en vielä näe kokonaisuutta. Ehkäpä yksilöille ja organisaatoille on tästä olemassa eri säännöt, tai niitä tulkitaan eri tavalla? Opintojakson luennot sellaisenaan ovat tähän mennessä olleet erinomaisia. Luennot ovat kuitenkin olleet jossain määrin erillisiä kokonaisuuksia, ja niistä on mielestäni osin puuttunut selkeä saksalainen näkökulma. Tällainen irrallisuus tai sirpaloituminen on tietysti aina riski silloin, kun kyseessä on luentosarja, jossa jokainen luento on eri luennoitsijan pitämä.

Ensimmäisen syksyn opinnot ovat nyt takanapäin. Yhteenvetona voin todeta, että tähän mennessä opinnot ovat positiivisesti yllättäneet korkealla laadullaan, sekä sisällöltään että opetusmetodeiltaan. Toisaalta myös opetuksen aihepainotukset ovat olleet jossain määrin yllättävät, eivätkä aina positiivisesti. Poikkeuksiakin tietysti on ollut, esim. kieltenopetus ja oikudenhoito olisi voitu toteuttaa paremminkin. Syksy on kulunut nopeasti, eli on siis ollut mukavaa. Hetkittäin olen jopa ollut innostunut opiskelusta, mutta se lienee vain uutuudenviehätystä. Ensimmäinen puolivuotinen on kuitenkin tuntunut hetkittäin varsin raskaalta. Sekin voi johtua siitä, että kaikki on ollut uutta, ja toisaalta jo pelkästään siitä että kaikki on ollut saksaksi. Joka tapauksessa joulutauko tulee tarpeeseen.