436. - 440. päivä.

Maanantaista torstaihin olin virkamatkalla Suomessa. Matkan aikana tutustuín tulevaan virkapaikkaani,  osallistuin ulkomailla palvelleiden palautetilaisuuteen sekä tapasin kurssin johtajan ja diplomityöni ohjaajia. Samalla siirsin moottoripyöräni Suomeen, jotta se on pois muuttokuormasta. Matka oli monella tapaa hyödyllinen ja vei varsinkin diplomityötäni ison askeleen eteenpäin.
Perjantaina palasin seminaarin pariin viimeiseksi päiväksi. Muut osallistujat totesivat, että en ollut menettänyt käytännössä mitään. Seminaarissa oli jatkettu konfliktinhallinnan harjoituksia mm. laulamalla, tanssimalla(!), sekä näyttelemällä kaksi muuta tilannetta, joissa oli kuvattu konflikteja perhepiirissä ja naapurien kesken. Perjantain opetukseen varatusta ajasta suurin osa käytettiin ryhmätyöhön, jossa etsittiin ratkaisuja Irakin nykytilanteeseen. Opintojaksosta annettavaan anonyymiin, tietokoneavusteiseen palautteeseen annoin melko huonot arvosanat sekä opetustavoitteiden saavuttamisesta, sisällöstä että menetelmistä. Seminaarin opetus oli sinänsä pätevää, mutta kohderyhmä oli täysin väärä - seminaari tällaisenaan olisi ollut omiaan kadeteille tai vaikkapa vähän nuoremmille siviiliopiskelijoille.

431. - 435. päivä.

Maanantain piti olla kuntosuorituspäivä eli IGF-Tag, mutta se peruttiin viime metreillä perjantaina. Kuntosuoritusten poisjäämisen takia vapautuneet tunnit annettiin seminaarien johtajien käytettäviksi. Oman seminaarini johtajan A.M:n esityksestä päätimme, että aloitamme maanantaina heti aamusta ja pyrimme sen sijaan pitämään vapaapäivän perjantaina. Monissa muissa seminaareissa päätettiin toisin ja pitäydyttiin alkuperäisessä aikataulussa. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä seminaareihin oli kutsuttu monia ulkopuolisia luennoitsijoita, eikä sellaisten aikataulua voida kovin helposti muuttaa lyhyellä varoitusajalla.
Maanantain opetus oli merkillinen sekoitus keskustelua ja pohdintaa. Ensin seminaarin johtaja kertoi omista kokemuksistaan rauhanvälittäjänä Pohjois-Irlannissa, Namibiassa ja monessa muussa kriisissä. Tämän jälkeen opiskelijat saivat kertoa omista kokemuksistaan, tunteistaan ja toiminnastaan itse kokemissaan konflikteissa ja kriiseissä. Kokonaisuutena opetuksessa liikuttiin hyvinkin taktisella tasolla, eikä käsiteltävää asiaa sidottu mielestäni riittävästi teoriaan. Suoraan sanottuna opetus ei ollut sitä korkeaa tasoa, johon olen täällä saanut tottua. Jotain sain siitä kuitenkin irti: Luennoitsija viittasi useasti yhdeksänportaiseen eskalaation portaikkoon, jossa laskeudutaan yhä syvemmälle kriisiin. Alkupäässä on molempia hyödyttävä yhteistyö ja lopussa molempia osapuolia haittaava, likipitäen itsetuhoinen vastakkainasettelu (win-win => win-lose => lose-lose). Portaikon alkupäässä osapuolet ovat rationaalisia ja "aikuisia", mutta mitä syvemmälle konflikti eskaloituu, sitä enemmän regressio valtaa alaa (näytetään kieltä tai keskisormea, jankutetaan samaa asiaa, huudetaan tai turvaudutaan fyysiseen väkivaltaan). Konfliktinhallinnassa ja rauhanvälittämisessä keskeiset tekijät luennoitsija jakoi neljään osa-alueeseen: 1. Konfliktin historia, tavoitteet ja "säännöt": mitä on tapahtunut ja mitä on kokeiltu ilman menestystä. 2. Tunteet, estot ja tabut: mitkä ovat osapuolten herkkiä kohtia ja mihin välittämisessä ei voi tai kannata puuttua. 3. Sosiaalinen / poliittinen fantasia tai peli: miten osapuolten mielestä konflikti ratkeaisi parhaassa tai pahimmassa mahdollisessa tapauksessa ja 4. Valinta, neuvotteu ja päätös: mistä osapuolet ovat valmiita tinkimään, neuvottelemaan ja tekemään päätöksiä.
Aamupäivän lopuksi pohjustettiin lyhyesti kriisinhallinnan suunnittelupeliä, joka toteutetaan roolipelinä tiistaina ja keskiviikkona. Odotukset ryhmässä olivat korkealla, sillä pelin tulee johtamaan tällaisten opetuspelien ammattilaiset CRISP-järjestöstä Berliinistä asti. Iltapäivällä oli varattu aikaa omaehtoiselle liikunnalle.
Tiistaina roolipeli alkoi kymmeneltä, sillä aamun luokanvalvojalle varattuja tunteja ei pidetty. Suunnittelupeli alkoi lupaavasti, mutta se osoittautui päivän mittaan melkoiseksi pettymykseksi. Kokonaisuuden lässähtäminen johtui varmaankin useasta pienestä tekijästä, joiden vaikutukset kasautuivat. Pelin ohjaaja CRISP:stä oli aluksi yksin ja hänen kollegansa tuli vasta puoliltapäivin. Kollegalla oli osa pelimateriaalista mukanaan ei peliä päästy aloittamaan kunnolla ennen kuin nämä materiaalit oli luettu. Aikalaskelma petti ja oli kiireen tuntu. Kaikkiin rooleihin ei riittänyt pelaajia (11 henkilöä esitti 12 roolia) ja osa rooleista jouduttiin yhdistämään. Pelin johtaja ei ollut innostunut eikä hänen ulosantinsa ollut kovinkaan selkeää. Osallistujien motivaatio ei ollut paras mahdollinen. Kaiken tämän seurauksena ensimmäisistä neuvotteluista sekä kahdesta kokouksesta tuli jossain määrin kiusallista katsottavaa kaikille osallistujille. Oma roolini oli olla kriisin sovittelijan apulaisen roolissa ja sain tehdä muistiinpanoja fläppitaululle huopakynä sauhuten. Roolipeli kesti koko päivän ja jopa lounastaukoa lyhennettiin sen takia. Ennen jälkimmäistä päivän kahdesta kokouksesta katsottiin uutislähetys, jonka pelin johtajat laativat ja editoivat päivän aikana. Siinä ei ollut oikeastaan punaista lankaa tai mitään, mikä olisi merkittävällä tavalla tukenut viimeistä kokousta tai oppimista. Haastateltavat eivät oikeastaan jaksaneet eläytyä rooleihinsa, mikä vesitti heidän sanomaansa. Kokousten sihteerin roolissa sain tehtäväksi vielä kirjoittaa puhtaaksi kokousten pöytäkirjat, eli jäin päivän päätteeksi vielä yli tunniksi ylimääräisiin töihin.
Keskiviikkona roolipeli jatkui edeltävän päivän lyhyellä palautetilaisuudella, minkä jälkeen annettiin uusi tilannekuvaus. Tässä konflikti oli (tietenkin) yllättäen kiristynyt ja tarvitiin nopeita päätöksiä toimenpiteistä. Seurasi uusi neuvottelukierros, uutislähetys ja hätäkokous. Toimin hätäkokouksessa pääsovittelijan roolissa, sillä esimieheni roolissa toiminut opiskelijakollega joutui poistumaan muihin tehtäviin Päivän päätteeksi pidettiin liki puolitoistatuntinen palautekeskustelu roolipelistä. Kokonaisuutena roolipeli oli melko yksinkertainen ja siksi oppimisen kannalta mielestäni turha. Olemme toimineet liki vastaavissa tehtävissä, rooleissa ja tilanteissa kurssin aikana jo useammissa useamman viikon harjoituksissa, eikä parin päivän yksinkertaistetulla pelillä ollut paljoa uutta annettavaa. Lisäksi peli oli mielestäni vähän hutiloiden toteutettu.
Torstaina oli aamupäivällä ohjattua liikuntaa. Kävin pyörälenkillä, sillä monet muutkin ovat käyttäneet tunteja itsenäisiin juoksulenkkeihin, punttisalilla käyntiin yms., eikä liikunnanopettajilla tunnu olevan mitään tätä vastaan. Aina he eivät edes vaivaudu tulemaan paikalle, tai sitten vain näyttäytyvät tunnin alussa. Tällä kertaa uusi luokanvalvoja everstiluutnantti W. oli kuitenkin tullut paikalle ja ihmetellyt, miksi liikuntatunnilla on niin vähän osallistujia. Hän otti asian myöhemmin esille puhuttelussa ja totesi liikuntatuntien olevan viikko-ohjelmaan merkittyä palvelusta. Hyvä muistutus, mutta se tulee aivan liian myöhään, sillä seuraavan tunnin ohjatut liikuntatunnit ovat kurssin viimeiset (YK-harjoituksen ohjelmaan ei ole saatu mahtumaan liikuntaa).
Konfliktinhallinnan kurssi jatkui samantapaisena kuin maanantaina, eli luennoitsija puhui jotakuinkin valmistautumatta omien kokemustensa pohjalta ja vastasi opiskelijoiden kysymyksiin pitkästi, aiheesta toiseen poukkoillen ja polveillen. Hän viittasi useisiin teoriateksteihin, jotka oli asettanut opiskelijoiden käytettäviksi sisäverkkoon. Näiden tekstien lukemiseen ei kuitenkaan ilmeisesti oltu suunniteltu aikaa seminaarin läpiviennissä. Koulun sisäverkkoon on pääsy ainoastaan koulun koneilta, joten jos haluaa lukea jotain artikkelita kotona ne joutuu postittamaan itselleen (ulkoisten muistien käyttö on kielletty ja estetty). Tämäkään ei olisi auttanut, sillä tähän mennessä ei oltu annettu tiedoksi ovatko tekstit ylipäänsä sisäverkossa ja jos ovat niin missä siellä.
Opetuksessa keskusteltiin, piirrettiin väriliiduilla ja sitten keskusteltiin lisää. Välillä sentään puhuttiin jonkinlaisista teoreettisista malleista, joiden kautta konflikteja voisi lähestyä. Konfliktiin puuttuminen voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: 1. akuutti, joita ovat toimenpiteet, 2. parantava eli kuratiivinen, joita ovat asenteet ja arvot, ja 3. ennaltaehkäisevä eli preventiivinen, joita ovat konteksti ja olosuhteet. Konflikteja voidaan purkaa seitsemänportaisella menetelmällä, jossa 1. konfliktin osapuolet kuvaavat konfliktia, 2. välittäjä tai välittäjät kertaavat osapuolten kannat omin sanoin, 3. välittäjä saa esittää kysymyksiä, 4. välittäjä asettuu osapuolten asemaan ja kertoo miten toimisi, 5. konfliktin osapuolet arvioivat välittäjien ratkaisuehdotuksia, 6. reflektoidaan yhdessä keskustelun sisältöä, 7. reflektoidaan yhdessä keskustelun menetelmiä.
 Toinen tapa on kuvata tilanne, osapuolet, ketä kaikkia konflikti koskee tai ketkä siitä kärsivät tai hyötyvät, mitkä näiden asemat tai intressit ovat, mitä odotuksia tai vaatimuksia osapuolilla on, mitä arvoja tai normeja näiden takana on, mikä on konfliktin historia, ja mitkä muut tahot ovat siihen osallisia. Näillä menetelmillä voidaan saada konfliktista enemmän tietoa ja jäsennellä sitä.
Perjantai alkoi todistusten jaolla ja jäähyväisillä kolmelle kurssilta poistuvalle opiskelijalle. Meille muille kurssi jatkuu vielä neljä viikkoa. Samalla onniteltiin espanjalaista opiskelijatoveria ylennyksestä everstiluutnantiksi. Virolainen kollega oli myös ylennetty kesätauon aikana, mutta hänestä ei ollut tullut koululle virallista ilmoitusta, joten asia jäi huomaamatta.
Seminaarissa toteutettiin uusi harjoitus. Kyseessä oli roolipeli perheriidan sovittelusta. Tilanteen kuvaamisen ja lyhyen perehdytyksen jälkeen ryhmä jakaantui perhetttä esittäviin roolipelaajiin ja välittäjiin. Molemmilla oli n. puoli tuntia aikaa valmistautua rooleihinsa ja tehtäviinsä. Tämän jälkeen kokoonnuttiin perheneuvojan vastaanotolle ja konfliktia alettiin purkamaan. Harjoituksen aikana mietin useampaan otteeseen miten tämä seminaari hyödyttää minua tulevissa työtehtävissäni. Ehkä siitä jää takaraivoon jotain käytännön vinkkejä siihen, miten henkilöitä kannattaa puhutella tai miten neuvottelutilanteen voi rakentaa.
Kokonaisuutena viikko oli ehkäpä yksi koko kurssin hyödyttömimmistä, sillä valitsemani seminaari osoittautui kehnommanpuoleiseksi sekä sisällöltään että opetustavaltaan.

427. - 431. päivä.

Kesätauon jälkeen mentiin suoraan asiaan. Loppukurssi käsittää kaksi opintojaksoa. Näistä ensimmäinen on kriisit ja kriisistrategiat, joka kestää kolme viikkoa, ja jälkimmäinen on kaksi viikkoa kestävä YK-opintojakso ja -harjoitus. Kurssin viimeinen viikko on varattu järjestelyjä varten. Kurssia on siis kesätauon jälkeen jäljellä kuusi viikkoa. Olen sitä mieltä että tämä aika olisi helpostikin voitu säästää rytmittämällä kurssi järkevämmin. Nyt näin ei kuitenkaan ole ja siihen on sopeuduttava.
Maanantaiaamuna opintojakson kriisit ja kriisistrategiat avausluennon piti tohtori S.J. Koko aamupäivän kestävä luento käsitteli kriisin käsitettä ja kriisistrategioita (mm. konfliktien ehkäisemistä, jälkihoitoa, velvollisuudesta suojella eli responsibility to protect eli R2P) yleisellä tasolla. Johdantoluennon jälkeen kurssi jakautuu seminaariryhmiin, jossa käsitellään aihetta eri näkökulmista. Kriisin määritelmiä on erilaisia, mutta niille keskeinen yhteinen piirre on muutos ja epätietoisuus tulevasta. Sotilaallisesta näkökulmasta kriisit liittyvät läheisesti konflikteihin. Nämä taas voidaan jakaa intensiteettinsä mukaan viiteen eri asteeseen: kiista, väkivallaton konflikti (uhkaus), väkivaltainen konflikti, rajoitettu sota ja sota. Toisen näkökulman mukaan kyse on siitä, pidetäänkö tietyssä tilanteessa yhteistyötä vai kilpailua parempana vaihtoehtona. Aste-eroja tässä arvioinnissa voidaan tarkastella eskalaationa. Erityiskymyksenä tarkasteltiin väkivallalla uhkaamista: uhkaamisen on oltava uskottavaa ja uskottavuuden säilyttäminen vaatii väkivallan käyttöä ajoittain. Siksi uhkaaminen on riskialtis malli.
Seuraavaksi luennoitsija siirtyi käsittelemään kriisien, konfliktien ja väkivallan ehkäisemistä. Mielenkiintoinen kysymys on tulisiko näitä ylipäänsä pyrkiä ehkäisemään vai ovatko ne peräti hyödyllisiä ja luonnollinen osa ihmisten välistä kanssakäymistä? Kriisien ja konfliktien ennaltaehkäisyssä tulsi tarkastella neljää eri ulottuvuutta: rakenteita ja kulttuuria, toimijoita ja prosesseja, asevoimia sekä erityisiä kohteita. Ennaltaehkäisyllä on paljon hyviä vaikutuksia, mutta puuttumiskynnyksen ja -ajankohdan määrittely on vaikeaa: missä kohden tulisi puuttua kehittyvään konfliktiin ja millä keinoin? Eräs opiskelijatoverini kommentoi, kuinka kriisin käsite on muuttunut valtavasti esim. kylmän sodan ajoista ja jo tämän luennon aikana. Tähän luennoitsija reagoi innostuneesti ja teorisoi, että Euroopassa vallinnut järjestys ei palvellutkaan rauhaa, vaan valtaa, ja että Ukrainan sota - riippumatta siitä että se soti kansainvälisiä sopimuksia vastaan - rikkoi tämän järjestyksen. Vastakkainasettelun asemesta Venäjän kanssa tulisi siis tehdä yhteistyötä. Luennoitsija saattaa olla konfliktintuntemuksen asiantuntija, mutta venäläistä ajattelua hän ei selvästikään tunne.
Saksassa on kattava infrastruktuuri ja järjestökenttä rauhan ylläpitämiseksi ja konfliktien ratkaisemiseksi (järjestöjä ovat mm. ZIF ZFD, FriEnt, zivik). KUitenkin rauhan viimeinen lukko eli Bundeswehr on melko pieni ja ruosteessa, kuten olemme saaneet viime aikoina tiedotusvälineistä lukea.
Seuraavaksi siirryttiin käsittelemään konfliktien jälkihoitoa kriisistrategiana. Keinovalikoimaan kuuluu esim. sovittelu, menneisyyden käsittely, totuuskomissiot, oikeusistuimet, poliittinen uudelleenjärjestely. Kansallisvaltio on rakenne, jonka voittokulku maailmassa alkoi Westfalenin rauhasta. Se on kestänyt valistuksen ja monet muut kriitiset tarkastelut, mutta sen leviäminen maailman joka kolkkaan on kolonialismin tulosta. Kansallisvaltion menestyksekäs ylläpito edellyttää kuitenkin tiettyä sivistystasoa, esim. yleistä lukutaitoa, eikä se hallintomallina välttämättä sopi kaikkiin maailman kriisipesäkkeisiin, demokratiasta puhumattakaan. Vaihtoehtoisten poliittisten rakenteiden hyväksyminen edellyttäisi kuitenkin valmiutta hyväksyä tietty määrä poliittista väkivaltaa, ja tähän länsimaiset yhteiskunnat harvoin ovat valmiita.
Siviirauhanvälittäjien perussääntöjä ovat: Respect conflict ownership, Do no harm, Be modest, ja Make yourself superfluous. Nämä vaikuttaisivat olevan jotakuinkin sopivia myös sotilaille, esim. YK-kriisinhallintaoperaatioissa.
Johdantoluennon perusteella vaikuttaisi siltä, että tämä opintojakso jatkaa koko kurssin jatkunutta linjaa, jossa saksalaisista yleisesikuntaupseereista koulutetaan turvallisuuspolittisen ja strategisen tason asiantuntijoita. Ero suomalaiseen YE-koulutukseen on siinä, että Suomessa koulutus on voimakkaamminin sidottu asevoimien käyttöön ja upseereista koulutetaan sotilaallisten keinojen ja välineiden suunnittelijoita.
Tiistai oli matkapäivä Bundessprachenamtille Hürthiin, jossa minun ja brittiläisen kollegan oli määrä osallistua saksan kielikokeeseen. Tämän Nato-standardin mukaisen kielikokeen järjestäminen kansainvälisille opiskelijoille oli pitkän ja vaikean hallinnollisen väännön tulos, mutta lopulta se saatiin aikaiseksi. Sikäli oli yllättävää, että lopulta vain kaksi kahdeksastatoista kansainvälisestä opiskelijasta oli halukas tai kykenevä osallistumaan kielikokeeseen. Itse pidän koetta lähinnä oppimistapahtumana, sillä Suomi ei ole Naton jäsen eikä Puolustusvoimissa ole toistaiseksi vaadittu Nato-yhteensopivia osoituksia kielitaidosta (tämä on tosin muuttumassa ja kadetit suorittavat SLP:n englannissa). Ei saksan SLP:stä kuitenkaan varmasti mitään haittaa ole jos jossain vaiheessa päätän pyrkiä kansainvälisen esikuntaan palvelemaan.Junamatka Hürthiin kesti liittymämatkoineen yli viisi tuntia.
Keskiviikko oli rankka kielikoepäivä. Koesuoritukset alkoivat heti kahdeksalta luetun ymmärtämisen kokeella, joka kesti tunnin. Koe oli paljon vaikeampi kuin odotin ja jouduin keskittymään tarkasti. Puolen tunnin tauon jälkeen seurasi tunnin kestänyt kuullun ymmärtämisen koe. Tämä osuus oli puolestaan ehkä vähän helpompi kuin odotin. Tauon jälkeen jatkettiin kirjoittamisen kokeella. Tiesin tämän olevan heikko lajini, mutta sain kuitenkin 60 minuutissa laitettua paperille jotain tyydyttävää. Lounastauolla ehdin käymään tervetimässä sotilastulkkiosaston osastopäälliköä. Viimeisenä osasuorituksena oli suullinen ilmaisu. Pakasta sai nostaa kaksi aihetta sattumanvaraisesti, joista piti valita toinen. Puhe-esityksen valmisteluun oli varattu 20 minuuttia, minkä jälkeen piti puhua n. 5 minuutin ajan ja keskustella n. toiset 5 minuuttia. Saimme tulokset n. tunnin odottelun jälkeen ja ilokseni sain SLP:ksi 4442. Tämä tarkoittaa, että Standardised Language Profile saksan kielessä on parhaalla tasolla kaikissa muissa ulottuvuuksissa paitsi kirjoittamisessa. Ei voi kuin olla tyytyväinen. Brittiläinen kollegani jäi tekstin ymmärtämisessä yhtä tasoa alemmaksi. Ehdimme paluumatkalle suunniteltua aikaisempaan junaan ja tulin kotiin juuri ennen iltayhdeksää.
Torstaina oli aamupäivällä liikuntaa. En viitsinyt osallistua lentopallopeliin vaan menin kuntosalille, kuten muutama muukin. Liikunnan jälkeen luentosarja kriisistrategioista jatkui kolmessa eri luokassa samaan tapaan kuin se oli edennyt tiistaina ja keskiviikkona. Harmittaa, että nämä luennot jäivät minulta väliin, sillä ne olivat kuulemma olleet varsin mielenkiintoisia. Valitsin kolmesta vaihtoehdosta luennon, joka kertoi DDR:n historiasta. Luennoitsijana toimi koulun historianopettajan sijainen tohtori D.B. Hän aloitti pahoittelemalla, että luentosarjan teemana on kriisit ja kriisistrategiat, sillä DDR:n historiankirjoitusta leimaa liika negatiivisuus. DDR:n historiasta puhuttaessa korostuu sen pimeät puolet kuten muuri, turvallisuuskoneiston rikokset sekä rajalla kuolleet. Luennoitsijan mukaan Saksan nuorison tiedot DDR:stä ovat hyvin heikot verrattuna siihen, mitä heille opetetaan kansallissosialistisesta Saksasta. Tavallisesta elämästä DDR:ssä (eikä liiemmin kolmannessa valtakunnassa) ei kerrota. DDR:ssä oli mahdollista poliittista uskollisuutta vastaan työskennellä, asua ja elää perhe-elämää varsin turvallisesti ja tasa-arvoisesti, jopa suuremmassa määrin kuin lännessä. Luentosarjan teemana on kuitenkin kriisit, joten tälläkin luennolla keskitytään valitettavasti DDR:n kielteisiin ilmiöihin.
Itä-Saksan ensimmäinen suuri kriisi oli kansannousu 1953. Siihen johtaneista syistä tärkeimmät olivat taloudellisia, erityisesti ruokahuollossa oli suuria ongelmia. Samaan aikaan DDR:n kansalaiset saattoivat seurata, kuinka Länsi-Saksan talousihme alkoi vaikuttaa naapurissa juuri samaan aikaan. Samaan aikaan ajoittuu myös DDR:n siirtyminen yhä voimakkaammin diktatuuriin (tai autoritääriseen hallintoon, tästä luonnehdinnasta ei olla päästy yksimielisyyteen). Kansalaiset, erityisesti nuoriso, käyttivät erilaisia univormuja, jopa enemmän kuin kansallissosialismin aikana. Tyytymättömyyden ilmaisut alkoivat vuotta ennen kansannousua. Hallitus yritti korjata tilannetta tekemällä uudistuksia. Suurista uudistuksista ilmoitettiin vielä kolme päivää ennen väkivaltaisuuksia, mutta siinä vaiheessa kansa oli jo menettänyt kaiken luottamuksen hallitukseen. Varsinaiset väkivaltaisuudet alkoivat kesäkuun 17. päivänä 1953 ja jatkuivat n. kuukauden. Vastarinta tukahdutettiin Neuvostoliiton tuella. Kuolleita kansannousussa oli eri lähteiden mukaan joitain kymmeniä tai satoja. Kansannousu tuli läntisille tiedusteluorganisaatioille yllätyksenä ei ole olemassa todisteita siitä, että lännellä olisi ollut osuutta kansannousuun organisoimiseen tai yllyttämiseen. Kyseessä oli mitä ilmeisemmin hallinnon aiheuttamista ongelmista johtunut kansan spontaani vastarinta.
Seuraavalla luennolla siirryttiin käsittelemään muurin rakentamiseen johtanutta kriisiä. Siihen johtaneessa kehityksessä tärkein tekijä oli kasvanut muuttoliike ja erityisesti koulutettujen nuorten, pääasiassa miesten, pako DDR:stä. Lopulta pako oli niin voimakasta, että valtiota uhkasi työvoimpuola ja pako piti pysäyttää. Muuri ei ollut helppo projekti toteuttaa ideologisesti eikä konkreettisesti. Näistä vuoden 1961 tapahtumista alkoi oikeastaan se aikakausi, josta DDR tuli tunnetuksi, eli suljettuna ja jossain määrin pysähtyneenä yhteiskuntana. Luennoitsija korosti kuitenkin mielestäni virkistävällä tavalla sitä, kuinka elämää DDR:ssä on mahdollista tarkastella myös normaalina ja Länsi-Saksan järjestelmää poikkeuksellisena. Lounaan jälkeen siirryttiin käsittelemään muurin kaatumiseen johtanutta kriisiä. Tässä eräänä merkittävimpänä vaikuttimena mainittiin televisio, josta Itä-Saksan asukkaat pääsivät näkemään millaista rajan toisella puolella on. Toisaalta Itä-Saksassa eräät perhe-edut olivat tuntuvasti parempia kuin Liittotasavallassa.
Aihetta käsiteltiin monelta kannalta: Länsi-Saksan reaktioiden, koulutusjärjestelmän muutosten, musiikin ja taide-elämän, jne. Jossain kohtaa minulle tuli mieleen miten aiheen tarkastelu enää liittyy kriisistrategioihin. Opiskelijatovereista moni tälle luennolle tulleista oli kotoisin uudista liittovaltioista ja heillä oli lapsuudestaan omakohtaista kokemusta Itä-Saksan olosuhteista. Näin ollen luentoa värittivät monet henkilökohtaiset kokemukset ja esimerkit siitä, mitä muurin kaatumisesta seurannut kriisi oli merkinnyt ihmisille. Tapahtumasta on n. 29 vuotta, joten se on varhaisessa keski-iässä olevilla vielä hyvinkin ns. iholla.
Perjantaina kriisistrategioita käsittelevä luentosarja oli ohitse, ja kurssi jakautui viiteen seminaariryhmään. Ryhmiä piti olla alun perin kuusi, mutta yksi jouduttiin perumaan. Itse päädyin ryhmään, jossa käsitellään konfliktinhallintaa yhteiskuntatieteiden näkökulmasta ja menetelmin. Seminaariryhmäni johtajana toimii tohtori A.M., joka on toiminut rauhanneuvottelijana eri puolilla maailmaa. Hän kertoi, että seminaari tulee sisältämään paitsi teoriaa myös paljon käytännön harjoituksia, mm. neuro-lingvististä ohjelmointia, joista on hyötyä neuvottelutilanteissa. Kuulostaa vähintäänkin mielenkiintoiselta.
Perjantaiaamupäivän päätteeksi koululla oli korkeimman tason vierailu, kun Naton Napolin esikunnan komentaja amiraali J.G.F III. Hänen esityksensä oli erittäin informatiivinen ja viihdyttävä, kuten amerikkalaisilla on tapana. Erityisesti panin merkille hänen tapansa liittää melkein jokaisen asian yhteyteen pieni tarina. Tämä venytti esityksen pitkäksi, mutta toisaalta sai sen jäämään paremmin mieleen. Olen lukenut jostain tästä ns. narratiivisesta johtamisesta, että parhaat johtajat ovat usein samalla hyviä tarinankertojia.
Kokonaisuutena viikon luentosarja olisi varmasti ollut hyvinkin antoisa, mutta olin siltä poissa kaksi päivää kielikokeen takia. Toisaalta sekään ei ollut ollenkaan turha reissu, sillä kokeet ovat usein parhaita oppimistilaisuuksia.